www.kellohuoltoloppela.com

Rannekellon kuoret

Kuorten kehityshistoria

Taskukellojen aikana kuoret olivat yleensä joko jalometallia (kultaa tai hopea) tai ne oli tehty seosmetallista, jotka oli pinnoitettu jalometallilla. Nämä raaka-aineet olivat paljon helpompi työstää kuin teräs. Kun kello siirtyi taskusta ranteeseen, kellon kuorille tuli uusia vaatimuksia, kuten hienkestävyys ja muissa kuin kultaisissa kuorissa tuli tarpeelliseksi tehdä ainakin eniten ihon kanssa kosketuksissa oleva kohta, kellon takapohja teräksestä. Itse teräkselle oli myös omat vaatimuksensa, sillä sen pitää olla ruostesuojattua. Kelloille onkin kehitetty erilaisia ruostumattomanteräksen seoksia. Työstökoneiden kehittyessa alettiin 30-luvulla valmistaa myös täysteräksisiä kelloja. Alkuun kellojen kuoret olivat taskukellojen kuorien tapaan kolmiosaisia ja painokuorisia. 40-luvun lopulla alkoivat yleistyä laitteet, joilla pystyttiin valmistamaan kierteellisiä takapohjia. Kierretakapohjille oli kysyntää, koska sen avulla kelloon kyettiin rakentamaan myös vesisuojaus. Kellojen kuorien valmistukseen tarkoitetut laitteet olivat kalliita ja siksi kuoria valmistutettiin alihankkijoilla. Näiden kierretakapohjien vuoksi syntyi oma kelloteollisuuden alahaara, kuoritehtaat.

Kuoritehtaat ja alihankintaketju

Usein kun puhutaan sveitsiläisistä laatukelloista monellakaan ei ole tietoa siitä kuinka alihankintaketjutettua kelloteollisuus on. Kaikkea ei todellakaan valmisteta saman katon alla, vaan osia tilataan ja on aina tilattu tarpeen vaatiessa talon ulkopuolelta. Tyypillisiä alihankinta osia kelloissa ovat: lasi, nuppi, tiivisteet, kuoret, lasit, koneisto, rannekkeet, erilaiset koneistonosat kuten käyntilaite, jousi, kivet jne. Joskus jäljelle ei todellakaan jää muuta kuin suunnittelu. Mutta keskitytään tässä artikkelissa kuoriin. Kellon kuoret voivat siis olla alkuperältään kolmenlaiset: 1) Tehtaan omat, 2) Tehtaan suunnittelemat, mutta alihankkijan valmistamat, 3) Tilattu kuoritehtaan kataloogista. Kaksi ensimmäistä ryhmää on laatukellojen, varsinaisten kellotehtaiden kuoria, kataloogikuoria, käytettiin lähinnä private label-kelloissa.

Tehtaan omat kuoret tai alihankkijan

Tehtaan omia kuoria ei aina ole aina helppo erottaa alihankkijan tekemistä, sillä kaikki tehtaat eivät ole antaneet alihankkijan sainata kuoria eli laittaa omaa logoa. Varsinaisten kellotehtaiden kuorissa on takakannen sisällä tai ulkopinnalla aina tehtaan sainaus ja tunniste, se on tehtaan laadun tae. Jos kellon kuorista ei löydy tehtaan merkintää, kuoret eivät toden näköisesti ole alkuperäiset. Koska tehtaat ovat sveitsiläisiä, kuoressa on myös Fab. Suisse tai Fabrique Suisse = valmistettu Sveitsissä. Tämä on hyvä viite onko kyseessä alihankkijan kuor vai ei, sillä kuoritehtaita oli myös Sveitsin ympärysmaissa. Jos alihankkija on vaikka Italiassa, Fab Suisse -merkintää ei kuoresta löydy. Esim Omega on teettänyt paljon, erityisesti kultakuoria, Italiassa. Merkeistä ainakin Omega, Zenith, Certina ovat antaneet valmistajan jättää pohjan sisään merkkinsä. Osa kuoritehtaista käytti 50-60-luvun taitteessa valtavasti aikaa ja rahaa vesitiiviiden kellojen kehitykseen, samalla ne patentoivat tiiviyteen liittyviä tekniikoita, siksi kellotehtaat antoivat näille toimeksiantoja.

Jos kellon pohjassa ei ole minkäänlaista kellotehtaan tunnistetta, on syytä epäillä, että kuoret eivät ole aidot. Hyvä muistaa, että merkinnät on vintage-kelloissa jytsitty, eivät esim laserkaiverrettu tai leimattu. Ebayllä liikkuu paljon väärennöksiä, joissa esim Chronographe Suissesta on tehty Breitling tai jokin myy "arvostettu merkki", laserkaivertamalla kellotehtaan logo takakanteen, kaivertamalla nimi koneiston siltaan ja maalaamalla kelloon uusi taulu.

Käytännössä aina "merkkivalmistajat" ovat sainanneet ja koodanneet omat kuorensa. Sarjanumero oli laatukellon tae 60-luvulle asti. Useimmiten tehtaan logo on takapohjan sisäpinnalla. Omegalla ei ole useimmiten takapohjan ulkopuolella lainkaan merkintöjä, sisältä löytyy firman logo ja kuorireffi. Zenithillä on sainaus sisällä ja serial tai kuorireffi ulkopuolella. Vaikka esim Omega tai Zenith olisivat käyttäneet talon ulkopuolista kuorivalmistajaa, kuoret on aina sainattu, eivätkä ne ole koskaan valmistajan kataloogista, vaan tilattu mittojen mukaan ja yleensä johtavalta valmistajalta kuten EPSA, ei miltään bulkkivalmistajalta.

Kellon kuorista voi löytyä useita numeroita ja niiden merkitys vaihtelee tehtaittain.
1) Kellon sarjanumero
2) Kuoren sarjanumero
3) Kuoren mallinumero
4) Muu numero
Vintage-kelloissa harvemmin kellon sarjanumero löytyy itse kuorista, Rolex on kuitenkin tälläinen merkki, jossa se on kuoressa. Cronometreissä sarjanumero pitää löytyä aina itse koneistosta ja siksi sarjanumero on niissä tärkeä, mutta sitä ei löydy muutoin useistakaan 60-luvun kelloista, esim Zenith, Certina, Tissot lopettivat yleisen sarjanumeron 60-luvun puolivälissä. Esim Zenithillä oli vuoteen 1962 asti kuorilla oma sarjanumero, joka oli eri kuin koneiston sarjanumero. Omegalla on käytössä kuoren tunnistenumero eli kuorireffi. Se tekee mahdolliseksi kuorenosien, kuten lasien, nuppien ja tiivisteiden löytymisen. Kuorissa voi olla myös lukuisia muita numeroita, joiden tarkoitusta voi vain arvailla.

Edullisten kellojen kuoritehtaat

Aina 50-luvulle asti koneistotehtaat toimittivat varsinaisille kellotehtaille koneistot ns raakakoneistoina. Niissä siltoja ja koneistonpohjaa ei oltu viimeistelty, eikä mukana toimitettu käyntilaitetta tai iskusuojia, se oli nimensä mukaisesti raakakoneisto, josta tilaajatehdas viimeisteli haluamansa näköisen koneiston. 60-luvulle tultaessa yhä useampi koneistotehdas alkoi toimittaa valmista koneistoa. Kuoritehtaille avautui saman tyyppinen markkinarako, ne alkoivat toimittaa valmiita kuoria, joihin mahtui suoraan koneistonkehysrenkaan kanssa esim 13" eli 29mm wermachts werk tai 11,5" koneisto. Tilaaja pystyi rakentamaan pelkällä kokoonpanolinjalla kellon, kun tilasi koneistotehtaalta toimivan koneiston, kuoritehtaalta kuoret ja taulutehtaalta taulun ja osoittimet. Helppoa eikö totta! Äkkiä kellomerkkien kirjo moninkertaistui.

Private label kelloihin tarkoitettujen kellonkuorten olemusta, leimaa halvalla tehdyn tuntu. Kuorten takapohja on vähän peltimäinen, se ei ole suoraan teräksestä jyrsitty, vaan metallista on ensin prässätty kuppi, johon on sitten sorvattu kierteet takapohjaa varten. Jotta näin voidaan tehdä, metalli ei voi olla tietenkään olla yhtä kovaa kuin jyrsityssä kuoressa, vaan se on pikkuisen samanlaista metallia mitä löytyy vaikka pullojen kruunukorkeista.

Kultakellojen sulatusvimma

Viime vuosien aikana on paljon hyviäkin kultakelloja sulatettu ja siten hyviä koneistoja taululla ja osoittimilla on ympäri maailmaa myynnissä erilaisilla sivustoilla. Se on luonut uuden väärennys-trendin, niistä rakennetaan uudelleen kelloja, laittamalle en ei-alkuperäisiin kuoriin. Varsinkin eBaylla kannattaa olla tarkkana oudon näköisten kellojen kanssa. Itse olen nähnyt jopa kultakuoria (se montako karaattia kuoret ovat on toinen juttu), jotka ovat uustuotantoa. Tälläisellä kellolla ei tietenkään ole minkäänlaista keräilyarvoa, se on vain kiva kello.

Certina DS kuori, jonka takapohjassa on pohjalogo.

Omega Seamasterin 14k kultakuoren pohja. Ylhäällä kullan leima 14K0585, klo 9:00 Omegan logo, klo 2:00 valmistajan logo, firma joka teki kuoren Omegalle ja alhaalla klo 9:00 kuoren tunnistenumero eli reffi.

Kuoritehtaiden kuoret

Kuoritehtaita, jotka valmistivat edullisia kuoria Private label - kellojen kuoriksi, oli lukuisia, eivätkä ne useinkaan brändanneet tuotteitaan. (Private labeliksi kutsutaan kellomerkkiä, jolla ei ole lainkaan omaa tehdasta. Osat tilataan valmiina ja jokin kokoonpanolinja kasaa niistä kellon. Tälläisiä kelloja ovat esim "suomalaiset" merkit Leijona, Cardinal, Leopard, Tiger.) Osa kuoritehtaista laittoi oman mallinumeronsa tai katalooginumeronsa kellon pohjaan. Halutessa asiakas pystyi personoimaan kuoret esim omalla logolla, mutta se maksoi tietysti extraa ja nosti reilusti hintaa. Useimmiten tälläisissä kuorissa oli sama litania kuoren ja joskus koneiston ominaisuuksista (kuoret oli tehty jollekin tietylle koneistolle). Tekstipohja oli enemmänkin suunnattu mainokseksi kuorta ostavalle kasausfirmalle kuin kuluttajalle, toki se antoi myös professionaalimman ulkoasun. Huomioitavaa on termi Waterproof, se oli 60-luvulla jo vanhentunut eikä enää ollut virallinen termi, se lähinnä viittaa siihen, että kellossa on tiivisteet. Termi Stainless steel back tarkoittaa että kellossa on kromikuoret, kun on teksti All stainless steel, myös runko on terästä. Incabloc ja Antimagnetic nämä koneistoon viittaavat termit on suunnattu kuluttajalle, mutta ne ovat merkityksettömiä, sillä käytännössä liki kaikissa koneistoissa oli jo 60-luvulla iskusuojaus ja kaikki liipotinkehät valmistettiin ei-magnetoituvasta materiaalista. Tälläinen antimagnetic kello on myös altis magnetismille, kuten kaikki mekaaniset kellot, vain käyntilaitteen berylliumpronssista valmistettu kehä ei magnetoidu. Näiden bulkkikuoritehtaiden kuoret eivät laadullisesti milläänlailla pääse lähellekään laadullisesti oikeiden kellotehtaiden laatua, toki parhaat kuoret näistäkin ovat aivan kelvollisia ja toimivia kuoria.

Kuoritehtaan kuori, jossa standardi merkinnät ja ehkä mallin koodi. Kuoren valmistusvuotta ei voi jäljittää.

Tässä mallissa on mallinumero ja ehkä sarjanumero, se on kuitenkin vain kuorivalmistajan tieto.

P-logo on kuorivalmistajan, samoin pohjan numero viittaa kuorenmalliin valmistajan kataloogissa.

Kuorien materiaalit

Kellojen kuoret voidaan siis jakaa kolmeen luokkaan: 1) jalometallikuoret 2) teräskuoret 3) pinnoitekuoret. (Titaanikuoria ei käytetty vintagekelloissa. Titaani tuli kelloihin 80-luvun puolivälissä. Nykykelloissa on käytössä myös uusia kuorimateriaaleja kuten keraamiset kuoret, mutta tämä artikkeli keskittyy vintage-kelloihin.)

Jalometallikuoret ovat lähinnä kultakuoria, mutta muustakin jalometallista on valmistettu kuoria. Suomeen virallisesti maahantuodut kultakuoret ovat aina joko 14k tai 18k ja 50-60-luvuilla maahantuojan piti leimauttaa kuoret Jalometallien tarkastuslaitoksella, jotta niitä voitiin ylipäätään myydä kultakelloina, siksi vanhoista Suomessa myydyistä kultakelloista löytyy myös suomalainen kullan tarkastusleima. Englantiin ja Amerikkaan on valmistettu myös 9k kuoria (9k on vain 1/3 kultaa eli 333/1000), niitä ei Suomessa saa myydä kultakellona. 40-luvun kelloista löytyy myös hopeakuorisia, se on kuitenkin huono materiaali rannekelloihin, koska ollessaan hien kanssa kontaktissa, se oksidisoituu voimakkaasti. Valkokultaiset kuoret ovat pinnoitekuoret.

Teräskuoret ovat valmistettu ruostumattomasta teräksestä, joka on suunniteltu juuri kelloille. Kellon takapohjan sisäpinnassa usein mainittu acier tai acier inoxydable on tieto teräksestä (=ranskaa teräs ja ruostumaton teräs), jos perässä lukee fond onkin kello kromikuorinen ja vain pohja on terästä. Staybrite on kellonkuorien teräkseen erikoistuneen valmistajan tuotemerkki (englanninkieliseen maailmaan suunnattu kello, sama kuin acier inoxydable), mutta toimii samalla materiaalitietona.

Pinnoitekuorilla on usein huono maine, kellokeräilijöiden keskuudessa. Usein se onkin mennyt liiallisuuksiin ja mitätöidään kromi- tai dubleekuorien koko historiallinen arvo. Liki kaikki 40-luvun cronot, joissa on kirkaskuori ovat kromikuorisia, sillä teräksestä valmistetut crononkuoret olivat erittäin kalliit. On totta, että hyvin kuluneet, vaikka dubleekuoret, on eivät ole kovin hyvä kohde käyttökelloksi, mutta joskus nekin voivat olla loistava kohde vitriinikelloksi. Vitriinikellon ei tarvitse olle mint tai edes sinnepäin, se saa olla elämää nähnyt, jos itse kellolla on historiallista arvoa. Pinnoitekuorten kestävyys usein riippuu siitä mitä materiaalia on pohjalla oleva seosmetalli ja kuinka pinnoitus on tehty. Paljon näkyy liikenteessä laadukkaita, erittäin käytettyjä 40-luvun kuoria, jotka eivät ole lainkaan puhki ja sitten toisaalta edullisia 80-luvun edullisten quartz-kellon kromikuoria, jotka ovat aivan puhki ja kromi suorastaan hilseilee lastuina irti. Kyllä, työn laadulla on tässäkin asiassa merkitystä, toki laadun huonominen 70- ja 80-luvuilla johtui juuri siitä, että nikkeli oli pannassa, eikä sille nopeasti löydetty hyvää korvaajaa. Hyvä muistaa, että 60-luvulle asti kromikuorien valmistuksessa käytettiin nikkeliä. Pohjametalli ensin nikkelöitiin ja sitten kromattiin, koska nikkelöinti antoi pohjametallille kovemman pinnan ja kromi pysyi paremmin kiinni nikkelissä. Kromikuoristen kellojen päivittäistä arkikäyttöä kannattaa välttää. Jos tälläinen kuori on kulunut puhki käyttäjä voi altistua nikkelille. 60-luvulla nikkelin allergisoiva vaikutus havaittiin ja sitä alettiin rajoittaa ja lopulta se kiellettiin kellojen kuorissa kokonaan. Useimmiten nikkeliallergia puhkeaa käyttäjälle kuitenkin muusta kuin kelloista, ei-jalosta materiaalista tehdyt muotikorvakorut ovat allergian synnyssä se merkittävin tekijä.

Yhdistelmäkuorissa useimmiten bezel eli lasisarjanrengas on eri materiaalia kuin kellon runko. Usein tälläisessä tapauksessa se on messinkiä, joka on joko kromattu tai kullattu. Tälläinen menettely johtuu siitä, että jos lasisarjanrenkaassa on koristekuviointia (aurinkohionta), se on helpompi valmistaa pohjametallista, pinnoitettuna. Teräsrunkoisessa kellossa voi olla toki kultaisia osia, mutta kultakellossa ei voi olla ei-kultaista osaa. Jos kellossa on kultaosia ja teräsosia yhdistelty, se ei ole kultakello, vaan teräskello, jossa on kultaisia somisteita.

Revue, teräskello, jossa kromisessa lasisarjanrenkaassa on koristehionta.

Erilaiset kuoren rakenteet

Kellon kuoret voidaan rakentaa monella tapaa. Ensimmäiset rannekellon kuoret olivat tietysti samanlaiset kuin taskukellossa, sillä rannekello kehitettiin taskukellosta. Vaikka lasi on luonnollisesti kuoreen liittyvä osa, sitä eikä nuppia huomioida tässä puhuttaessa kuorenosista.

Kolmiosainen kuori

Kuoressa kolme osaa: lasisarja (johon lasi on kiinnitetty), runko ja pohja.

Perinteinen rakenne on siis kolmiosainenrunko. Se sisältää osat: lasisarja, runko ja pohja. Vanhimmissa kelloissa, joissa on tälläinen rakenne, koneisto tulee ulos kuorista taskukellon tapaan etupuolelta, koneisto on lukittu runkoon koneistonkiinnitysruuveilla. Ensin avattiin takapohja, irrotettiin nuppi ja koneiston kiinnitysruuvit. Tämän jälkeen irrotettiin lasisarja ja koneisto tuli ulos taulunpuolelta. Kolmiosaisista kuorista pääasiassa luovuttiin jo tultaessa 50-luvulle. Tunnetuimpia tämän kuorimallin edustajia ovat 40-luvun kellot kuten esim Chronographe Suisse -kellot. Kuvan mallikuoret ovat Omega koneistolla 265 vuodelta 1950. Kuorimallia tapaa uusissa kelloissa vain jos on pyritty saamaan kellolle retro-tyylinen ulkoasu, esim Longinesin La Grande Classique -mallisto. Vesitiiviyden kannalta erillinen lasisarja on yksimahdollinen vuotokohta, verrattuna kaksiosaiseen kuoreen.

Kaksiosainen kuori

Kuoressa kaksi osaa: runko ja pohja.

Rannekellon valmistuksen kehittyessä kohti vesitiiviyttä, huomattiin, että kuorista saadaan tiiviimmät, kun poistetaan lasisarja ja tehdään kuoresta kaksiosainen. Siten on yksi vuotokohta vähemmän. Kuori sisältää osat: runko ja pohja. Tälläisessa kuorimallissa saattoi olla edelleen lasisarjanrengas, joka nyt oli kuitenkin vain koristerengas kuoren päällä ja lasin ympärillä, sen kautta kosteus ei pääse kuoren sisään. Tämä on valtamalli kelloissa ja 98% kelloista kuuluu tähän kategoriaan.

Yksiosainen kuori

Kuoressa yksi osa: runko.

Yksiosainen eli monocoque kuori on malli, jossa koneisto tulee pois kellosta lasin puolelta. Kuoret on kuppi, joka jonka ainoat aukot ovat lasi ja nuppi, täten se on hyvin tiivis. Huomioitavaa kuitenkin on, että tälläinen malli on aina vain korkeintaan roiskevesitiivis. Jos kello olisi sukellustiivis, olisi kellon aukaiseminen äärimmäisen vaikeaa, jos ei mahdotonta. Tissot teki 60-70-lukujen taitteessa yksiosaisen kultakellon, joka oli ei-vesitiivis, patenttinupilla ja tavallisella plexilasilla. Tiiviydestään huolimatta yksiosaiset kuoret eivät ole saaneet kellomaailmassa suurta jalansijaa, koska ne vaikeuttavat vaikkapa huoltotoimenpiteitä.

Erikoiskuoret

Certinan Town & Country. Kuppikuori kuin yksiosaisessa kuoressa, kulmikkaanlasin pitää paikoillaan päällyskuori.

On olemassa erinäköisiä, oudonkin tuntuisia konstruktioita, mutta käytännössä aina, ne, tarkkaan ottaen, kuuluvat johonkin edellisiin kolmeen kuorimalleihin (yleensä kaksiosainen). Esim Zenithin Respiratorissa ja Certinan Town & Countryssä on kuppikuori, jonka päällä on päällysmaski. Päälle tuleva osa luetaan lasisarjaksi, kello on siis kaksiosainen kuori. Omegan Cosmic 2000 ja Speedmaster Mark II kelloissa on putkimainen runko, jonka päällä on maskikuori, myös tässä tämä koko ulkoasun kattava päällyskuori luetaan bezeliksi. Eli kyseessä on kaksiosainen kuori, bezelillä.

Miten kuoret on valmistettu

Täysmetalliset kuoret, kulta- ja teräskuoret

Täysmetallinen kuorella tarkoitetaan kuoria, joiden materiaali on läpi samaa metallia. Kyseessä on siis joko teräskuoret tai kultakuoret. Titaanikuoret tulivat kelloihin 80-luvun lopulla niitä ei esiinny vintage-kelloissa. Kellojen titaanikuori on myös aluminin ja titaanin seos. Valkokultaiset kuoret eivät ole täysmetalliset kuoret, vaan valkokulta on lievästi kellertävä metalli, joka pinnoitetaan jalometallilla kuten balladiumilla. Kuoret kuitenkin valmistetaan samoin kuten keltakultaiset kuoret.
Teräksiset kuoret pitää aina valmistaa työstämällä metallia: sorvaamalla ja jyrsimällä. Vaikka teräs on jalometallikuoriin verrattuna edullista, on niiden valmistaminen on aina ollut kalliimpaan, näihin päiviin asti, automaatio ja robottitekniikka on tosin nyt vähentänyt tarvittavia miestyötunteja. Kultakuoret voidaan valmistaa joko työstämällä metallia tai valamalla. Työstämällä tehdyt kuoret ovat luonnollisesti laadukkaammat, sillä metallia voidaan vedostaa, jolloin metallista tulee huomattavasti kovempaa ja kestävämpää kuin valetusta metallista. Valettu metalli on pehmeää ja siihen voi aina jäädä ilmakuplia, jotka heikentävät kestävyyttä. Kierretakapohjallista kelloa ei yleensä valmisteta valamalla, koska kierteistä tulee liian pehmeät ja ne "hirttävät kiinni". Valetun kultakellon korvake voi myös murtua, jos vääntynyttä korvaketta yritetään oikaista. Päältä tarkastellen ei voi sanoa, onko jokin kellon kultakuoret tehty valamalla vai työstämällä.

Pinnoitekuoret

Dublee- ja kromikuoret valmistetaan molemmat samallalailla, valamalla. Näiden kellojen kuoret on valmistettu seosmetallista, joka on useiden metallien seos. Seos vaihtelee jopa samalla valmistajalla, nykyaikaisissa kuorissa seos saattaa olla kymmenien aineiden yhdistelmä. 60-luvulle asti seosmetallissa saattoi olla runsaastikin nikkeliä, koska se on hyvä sidosaine, joka tekee metallista kovaa. Erityisesti kromikuorien valmistuksessä käytettiin usein nikkeliä, pohjametalli saatettiin ensin nikkelöidä, sillä siinä kromi pysyy erityisen hyvin kiinni. Näissä pinnoitekuorissahan kellon takapohja on käytännössä aina ruostumatonta terästä, joten iho kontaktia ei synny kuin rannekkeen korvakkeiden kohdalta, mutta jos pinnoite on kulunut puhki, nikkelille altistuneille voi tulla ärsytystä. Monesti erityisesti dublee kellojen kuoriin tulee suoranaisia monttuja kohtiin, josta pinnoite on kulunut puhki. tämä johtuu siitä, että käyttäjän hien ph-arvo on sellainen, että se liuottaa, suorastaan syö pohjametallissa olevaa messinkiä. Tälläisiä kuoria ei voi korjata, vaan ne pitäisi uusia, vintage kelloihin ei kuitenkaan ole enää saatavilla vaihtokuoria. Kelloseppien käyttämä termi on rotan syömät kuoret. Muutoinkin pinnoitekuorien korjaaminen on vähän niin ja näin. Kromi on tietysti hyvä pinnoite ja sillä voidaan pinnoittaa kuoret uudelleen, mutta ongelmalliseksi operaation tekee se, että vanha pinnoitus pitää poistaa, ennen kuin uusi voidaan laittaa. Operaatio on aikaa vievä ja työläs. Dubleekuorien uudelleen pinnoitus on huono idea, sillä kultasepän laittama pinnoitus ei pysy kuoressa. Gold cap -kuori on teräsrungollinen kuori, joka on pinnoitettu kullalla. Pohjan teräsrunko on tehty samalla tavalla kuin normaali teräsrunko ja se on sitten pinnoitettu ohuella kultalevyllä.

Dubleekellossa on seosmetallista valmistettu kuori, joka on pinnoitettu kultaamalla. Dublee on alunperin saksalainen termi, joka tarkoittaa kullattua esinettä, jonka pohjametallinan on epäjalometalli, englanninkielinen maailma käyttää termiä gold plated. Dubleekelloissa pinnoitteiden paksuus vaihtelee. Ajan saatossa se on kuitenkin ohentunut, kun pinnoitetekniikka on parantunut. 40-50-luvuilla paksuimmat pinnoitteet olivat paksuudeltaan jopa 80 micronia, kuitenkin yleensä 20 micronia (1 microni = 0,001 mm). Olen nähnyt 50-luvun 80 micronin kuoria jotka ovat kuluneet puhki. 60-luvulla mainostettiin 20 micronin kuoret kestävät käyttäjän eliniän. 20micronin kuoria pidettiin laatukellon kuorina, niissä yleensä pinnoitteen paksuus usein merkittiin kuoreen korvakkeiden väliin. Merkintä 20M tarkoittaa 20 micronin kuoria. 80-luvulla quartz-kelloissa pinnoitteen paksuudeksi vakiintui 10 micronia sveitsiläisillä kelloilla ja 2-5 micrionia japanilaisilla. Edullisimmassa nykykelloissa pinnoite voi olla vain 0,5 micronia, kelloa ei edes ole suunniteltu elinikäiseen käyttöön, vaan tälläisen kellon käyttöiäksi on ehkä laskettu 2-5 vuotta. Pinnoitteet tehdään niin, että pinnoite on erittäin kovaa, eikä siten kulu helposti pois. Pinnoitteen pysyvyyteen vaikuttaa myös kuoren pohjametallin laatu, mitä kovempi ja sileämpi pinta pohjametallilla, sen paremmin pinnoite pysyy. Jos vanhat kuoret kullataan kultasepän toimesta, operaation jälkeen kuoret eivät kestä normaalia käyttöä. Kultaseppien käyttämä kultaus on erilainen menetelmä kuin kelloteollisuuden käyttämä kultaus, jossa kuoret on mahdollisesti pinnoitettu ensin jollain aineella johon kultaus tarttuu tiukasti.

Amerikkalaisissa kelloissa käytetty rolled gold, eroaa dubleekellosta käytetyltä valmistusmetodeiltaan ja sen pinnoite on verrattavissa paksuihin pinnoitekuoriin, gold plated. Amerikassa on tarkat normitukset ja standardit siitä milloin rolled gold termiä saa käyttää, se on tavallaan hyvän laadun tae. Pinnoitekuorista paraslaatuisin on gold cap, kultahylsykuori, siinä pohjametallina on teräs, jonka päälle on tehty ohut kultavaippa.

Kromikelloissa 40-luvun kelloissa on erittäin kova ja kestävä pinnoite, joka yleensä ei ole kulunut puhki. Syy tähän on pohjustus työssä, sen ajan kellojen kuoret oli tapana pohjustaa niklaamalla ja kromi otti siihen erittäin hyvin kiinni. 60-luvulle tultaessa kun nikkelin allergisoiva vaikutus tuli tietoon sen käyttöä alettiin rajoittaa. Joistakin kuorista kromi saattaa hilsehtiä lastuina irti, näin useimmin 60-luvun lopun ja 70-luvun kuorissa, syynä on että nikkeliä ei ole käytetty ja korvaava aine ei ole kestänyt aikaa.

Omegan dubleerunko. Merkintä 20 ja Omegan logo.

Certinan dubleerunko. Merkintä 20 ja valmistajan logo (ylösalaisin oleva kilpi, jossa LL)

Kuoren rungon rakenne

Kuoren ydinosa, runko voi olla rakennettu monella tavalla. Yksinkertaisimmillaan se on vain yksi osa, mutta useimmiten lasin ympärillä oleva lasisarjanrengas on erillinen osa. Se tehdään irralliseksi lähinnä ulkoasullisista ja valmistusteknisistä syistä. Kun se on erillinen osa, se on helpompi valmistaa, se voidaan tehdä erimateriaalista ja siihen voidaan tehdä helpommin koristehiontoja. Rengas on usein vain kiilloitettu, mutta siihen on voitu myös maalata tai jyrsiä esim tachymetri-asteikko. Kun rengas on irrotettavissa kuoresta siihen voidaan silloin myös helposti jyrsiä koristekuvioita. Ylipäätään erillinen rengas tuo kellon ulkoasuun lisää ilmeikkyyttä. Sukeltajankellossa se voi olla kierrettävä muistirengas.

Revue kello, jossa yksiosainen runko, ei erillistä lasisarjaa

Omega Speedmasterin Tachy-rengas on lasisarjanrengas, jossa mukana asteikko.

Ranneke kiinnittyy kuoreen korvakkeilla, ne ovat sakarat, joihin ranneke kiinnittyy. Metallirannekkeisissa kelloissa korvakkeiden päälle on usein jätetty helma, jonka tarkoituksena on piilottaa rannekkeen ja kuoren väliin jäävä väli ja antaa kuori/ranne yhtymäkohdalle yhtenäinen ilme. Kelloissa voi tietysi olla myös muunlaisia kiinnityksiä, kuten kellossa on yksi keskellä oleva kiinnityskohta, johon ranneke kiinnittyy erikoisakselilla. Tälläinen kello vaatii usein oman rannekkeen. Rannekkeen kiinnitys voi olla myös integroitu, ranneke on kiinnitetty kiinteästi suoraan kuoreen. Tälläisessä kellossa ei voi käyttää muuta ranneketta.

Usein kuoreen on rakennettu erillinen lasisarjanrengas eli bezel, sen idea on lähinnä toimia koristerenkaana. Sen avulla kuoreen saadaan erilaisia pintoja. Rengas voi olla täysin kiilloitettu kun taas runko voi olla matta hiottu. Kuoreen saadaan ilmeikkyyttä. Vanhoihin kelloihin ei yleensä enää saa kuorenosia, joten lasisarjan rengasta ei yleensä kannata yrittää huollossa irrottaa kuoresta, sillä se voi vioittua irroituksessa ja sitten kuori on pilalla.

Zenith, irtoava lasisarjanrengas, joka on lähinnä koristeosa. Se on kiilloitettu, kun taas kuori on pystyhiottu ja hieman rengasta syvemmällä.

Sukeltajankelloissa lasisarjanrengas on tehty liikkuvaksi. Lisää tästä liikkuvasta bezelistä voi lukea omasta Kiertorengas-artikkelista.