www.kellohuoltoloppela.com

Kultakello

Kulta ja sen pitoisuudet

Kultakelloksi kutsutaan kelloa, jonka kuoret ovat leimattua kultaa. Suomessa on käytössä kaksi kullanpitoisuusleimaa 14k (585 tuhannesosaa / 58,5% puhdasta kultaa) ja 18k (750), vain ne luokitellaan meillä kullaksi. Esimerkiksi USA:ssa tai Iso Britanniassa on käytössä 9k kultapitoisuus. Kultakellossa on aina runko ja pohja valmistettu kullasta. Kussakin erillisessä kultaosiassa (runko ja pohja) tulee olla pitoisuus leima ja jos tarkastusleima, jos paino ylittää 1g painon. Kelloissa, jotka on tehty Sveitsissä, voi olla joko sveitsiläiset tai suomalaiset tarkastus/pitoisuusleimat Suomalainen leima on kruunu (kuten suomi-leijonan päässä), jos se on sydänpohjalla tuoten on tehty Suomessa, jos soikeallapohjalla Suomessa leimattu tuontituote. Sveitsiläiset leimat ovat: orava = 14k esine ja naisenpää (Helvetia-neito) 18k esine. Jos kellossa on rungonosia, jotka eivät ole kultaa, ne täytyy merkitä esim sanalla METAL, jotta ne erottuvat ei-jalometalliksi. Vielä 60-luvulla laki velvoitti maahantuojaa tarkastusleimauttamaan ulkomailla valmistetut esineet uudelleen, vaikka niissä olisi ulkomainen leima, mutta tämä muuttui jossain vaiheessa ja ulomainenleima hyväksyttiin todisteeksi kullan pitoisuudesta. Tästä johtuen vanhimmissa saattaa olla tupla leimat, kun taas ulkomailta ostetusta ja omaisuutena Suomeen tuoduista ne puuttuvat. Sotien jälkeen jalometallin maahantuonti oli monessa maassa rajoitettua ja siksi 50-luvulla monet tehtaat toimittivat kultakellot maahan osina ja kuoret valmistettiin maassa piirrustusten mukaan, siksi esim 50-luvun kultaisesta Omegasta saattaa puuttua tehtaan signeeraus merkki, kuori on tehty Suomessa. Kello joka on kullan ja teräksen yhdistelmä, ei ole kultakello, vaan teräskello, jossa on kultaisia osia. Kultakelloja on valmistettu karkeasti seuraavanlaisia: 1) Luksuskello. Huippumerkin kello. Yleensä korkeimman hintaluokan kellojen kuoret on valmistettu jalometallista. 2) Kello, joka on kultainen versio jostakin malliston mallista. Mallin huippuversio. Omega Constellation. 3) Kultakello, joka on valmistettu kultakelloksi, koska ihmiset arvostavat kultakelloa.

Kultakellon nousu kansansuosikiksi

Kultakellolla on aina ollut korkea arvostus, ei pelkästään kullan arvon takia, vaan sen tuoman statuksen vuoksi. Vielä 50-luvulla Suomessa kultakello oli tavallisen palkansaajan ulottumattomissa ja oli vain varakkaan väen kello, sillä oli vähän elitistinen leima. Tilanne alkoi muuttua kun 60-luvulla kellotehtaat alkoivat tuottaa massavalmistettuja kultakelloja, joita yritykset ostivat lahjoiksi ansioituneille työntekijöille. Kultakello onkin useimmiten ollut niin Suomessa lahja yritykseltä palvelusvuosista. Palvelusvuosista myönnetty kultakello toi saajalle myös ammatillista arvostusta, sellaista ei jokainen työntekijä saanut, vain ne jotka olivat uskollisia yhdelle työnantajalle riittävän pitkän työrupeaman. Kultakelloja alettiin antaa myös muutoin lahjaksi, kun kellojen hintataso toi ne kansan ulottuville. Niitä annettiin niin valmistujaislahjaksi kuin tasa-merkkipäivillä 50- tai 60-vuotislahjaksi. Kultakello siis kielii, että sen kantajaa arvostetaan, hänet palkitaan kullalla. 60- luvulla oli vähän asioita, jolla pystyi näyttämään menestystään maailmassa, kultakello oli juuri sellainen. Kun joku tehdaspaikkakunnalla sai tehtaalta kultakellon, siitä tiesi koko paikkakunta. Tämä kultakellon tuoma eksta-status tietysti ruokki niiden suosiota ja moni halusikin hankkia itselleen kultakellon, kun ei sellaista työnantajalta saanut, miksi ei ostaisi itse. Kultakelloihin liittyi myös paljon väärää uskomusta, kuviteltiin, että kultakellossa on jotenkin paljon laadukkaampi koneisto, kun kuoret kerran on tehty kullasta. Todellisuudessa koneisto oli ihan standardi kyseisen tehtaan koneisto. Osalle kultakellon saajista kello oli niin juhlava ja arvokas, että sitä ei tohdittu käyttää lainkaan, vaan kello jäi koteloonsa piironginlaatikkoon. Pula-ajan kokeneet sukupolvet osasivat arvostaa kultakelloa sen arvontakia, sillä kellon pystyi aina vaikkapa viemään panttilainaamoon, jos taloudellinen tilanne sitä vaati.

Chronographe Suisse

Ensimmäinen kultakellojen buumi alkoi heti toisen maailmansodan jälkeen (kultaisia kelloja on toki tehty yhtä kauan kuin kellojakin). Ihmiset kaipasivat vähän sodan tuoman pulan ja puutteen jälkeen elämäänsä luksusta ja huutoon vastattiin Sveitsistä Chronograple Suisse kellojen muodossa. Kelloissa yhdistyi ihmisten kiinnostus tekniikkaan ja kultakello. Tekniikasta vastasi ajanotolla varustettu koneisto (yleensä Landeron-koneisto) ja kellojen kuoret olivat kultaa. Koska kellot olivat kookkaita (halkaisija 38mm) kellot olivat näyttäviä. Kellossa oli kuitenkin käytetty kultaa äärimmäisen niukalti, kulta on vain noin 120 tulostuspaperin paksuista, kuori pysyi kasassa vain metallista olevien apurenkaiden ja välipohjan ansiosta, jos kellossa ei olisi välipohjaa, ohut takakansi menisi käytössä klommolle. Nämä kellot olivat valtava myyntihitti 40-luvun puolivälistä 50-luvun lopulle. Nämä kellot eivät kuitenkaan soveltuneet arkikäyttöön, sellaisessa kuoret rikkoutuivat helposti. Itse asiassa niiden myynnissä oli ilmassa jopa vähän vedätyksen makua. Niitä valmistivat erinäiset kokoonpanolinjat, eivät varsinaiset kellotehtaat.  Chronographe Suisse kelloja ei tuotu virallisesti lainkaan Suomeen, sillä niiden aika sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan, jolloin Suomessa oli tuontisäännöstely ja kultaisten esineiden maahantuonti oli kielletty. Nämä kellot olivat kuitenkin suosittuja salakuljetuskelloja ja niitä on maassamme yleisesti eli niitä on tuotu maahan tuhansia. Yleisin koneisto on Landeron 48 (tai sen kehitysversio 52, 148, 152, 248 jne) tehdas valmisti koneistoja peräti 3,5 miljoonaa, joista kaikki eivät tietenkään menneet Chronographe Suisse kelloihin, mutta se oli yleisin. CS kellosta tehtiin myös dublee- ja kromikuorisia budjettiversioita. Koneisto oli hyvä ja sitä käyttivät useimmat pienet kellotehtaat omissa cronoissaan.

Chronographe Suisse jpg Olympic jpg  Kuvissa kaksi Chronographe Suissea. Kaikkien Chronographe Suisse kellojen taulussa ei lue tätä bulkkinimeä, joka tarkoittaa yksinkertaisesti Sveitsiläinen Cronografi, vaan tilaja pystyi lisämaksua vastaan personoimaan tuotteen ja nimeämään sen uudelleen.

Naisten pienet juhlakellot

Kultakellojen toinen massojen suosion saavuttanut aalto oli 50-luvulla pienikokoiset naistenkellot (coctail watch), ns sokeripalakellot. Niitä taas valmistivat juuri kellotehtaat, kuten Omega, Tissot, Eterna. Niiden kuoret olivat tukevat, mutta kellot olivat kooltaan hyvin pieniä, eikä kultaa kulunut grammamääräisesti paljoa. Kultakellojen varsinainen buumi kuitenkin alkoi palvelusvuosikellojen yleistymisen myötä myötä 50-luvun lopulla, Suomeen tapa levisi 60-luvun puolivälissä. Tässä artikkelissa keskitymme siis näihin kelloihin, koska juuri ne muokkasivat kellokauppaa Suomessa ja toivat kultakellon 60-70-luvun tavoitelluimmaksi ja halutuimmaksi luksusesineeksi.

Kultakello jpg Omega jpg

Aikansa kaikkein kalliimpia kelloja olivat mallit, joissa oli integroitu kultaranneke. Kellot olivat tehty juhlakelloiksi joten niissä ei ollut tiivisteitä. Niiden käyttö arkikellona, johti usein taulun vaurioihin. Ne olivat erityisen himoittuja statussymboleja naistenkelloissa. Ne eivät olleet mitään yrityslahjakelloja, sillä kello kultarannekkeella maksoi noin 4-5 kertaa nahkarannekeisen kultakellon verran. Kyseessä oli puhdas luksustuote.

Kultakello jpg Eterna jpg

Yleisin naisten kultakello oli tietysti nahkarannekkeinen kello, jonka saattoi up greidata kultaranteiseksi tarvike kultarannekkeella, kuten Eterna-maticin omistaja on tehnyt. Rannekkeita valmistettiin myös Suomessa, mutta parhaat niistä olivat italialaisia. Usein itse ranneke maksoi enemmän kuin itse kello. Näiden tarvikerannekkeiden taso vaihteli ja kullan väri ei aina vastanut ihan kuoren väriä. Huonoin vaihtoehto, joskin yleinen Suomessa, on  laittaa kultakelloon dubleeranneke. Se on tyylitöntä ja alentaa kellon dubleekelloksi katsojan silmissä. Mikä pahinta dubleeranneke voi käytössä pilata kultakellon korvakkeet, koska sen pohjametalli, teräs on kovempaa kuin kulta ja hioo korvakkeisiin rumat jäljet.

Kultakellot

50-luvulla miesten kultakello oli selkeä luksusesine. Kultakuorien valmistus oli puoliteollista käsityötä ja kuoriin kului paljon kultaa, joten kellon hintakin nousi väkisinkin korkeaksi. Niitä lahjoitettiin korkeintaan yrityksen korkeimmalle johdolle lahjaksi, ei työntekijöille. Kaikki suurimmat merkit tietysti valmistivat myös kultaisia kelloja, usein kellot olivat malliston kärkituotteita. Kultakellot tehtiin nahkarannekkeisena. Omega oli ensimmäisiä aivan 50-luvun lopulla joka toimitti kellon, Constellation kultaisella rannekkeella. Koska hyvään rannekkeeseen kului paljon kultaa ja se oli enemmän tai vähemmän käsityötä, se helposti moninkertaisti kellon myyntihinnan. Vesitiiviyden tultua kelloissa liki standardiksi, alkoivat kultakellot jäädä kellotehtaiden intresseissä vähän taka-alalle, mutta kun syntyi kysyntää lahjakelloista tehtaat lähtivät innolla mukaan kisaan.

Kultakello jpg Kultakello jpg Kaksi kultakelloa 50-luvulta Omega ja Longines. Nämä kultakellot edelsivät varsinaista kultakellojen sarjatuotanto-aikaa. Näissä kultaa ei ole yritetty säästellä valmistuksessa, ne olivat siten enemmän luksusesneitä kuin yrityslahjoja.  Longinesissa laadukas italialainen kultaranneke, ehkä 60-70-lukujen taitteesta, joka tyylillisesti on kuitenkin täysin epäsopiva tähän kelloon.

Palvelusvuosikello

Palvelusvuosilahjaksi annetut kultakellot olivat aina ensiksi kultakelloja ja vasta sitten kelloja tietyllä merkillä. Jos kelloa esiteltiin, kysyjää ensinnä kiinnosti karaatimäärä ja vasta sitten tiedusteltiin kellon merkkiä. Kultakellolla tarkoitetaan perinteisesti vedettävää kelloa, jossa on Suomessa joko 14k tai 18k kultakuoret. Toki markkinoilla oli myös kultaisia kelloja erikoismalleista, kuten Omegan Constellation tai Seamaster, mutta niiden myyntistrategia oli täysin eri, kuin perinteisen kultakellon, joista puhumme nyt tässä artikkelissa. 70-luvulle asti kellojen hinnoissa oli, nykyisiin hintavaihteluihin nähden, vain pieniä eroja ja siksi itse kullan tuoma arvo oli tuotteen hinnassa se ratkaiseva. Ero vaikkapa Leijonan kultakellon ja Omegan kultakellon hinnassa ero ei ollut yhtä iso, kuin teräskelloissa. Tänään toki ero näillä kultakelloilla on keräilyllisesti merkittävästi suurempi hintaero vintage-kelloina. Se että pienet merkit kuten private label -merkki Leijona, eivät kyenneet hyödyntämään tätä eron pienuutta hyväkseen oli valmistusmäärissä, isommat tehtaat saivat volyymillä painettua hinnat niin alas, että muiden oli vaikea kilpailla markkinoilla.

Ilmeisesti Amerikasta on saanut alkunsa tapa ja levinnyt sitten Eurooppaan, antaa työntekijälle kello palvelusvuosien mukaan. Tapa levisi Ruotsin kautta Suomeenkin 60-luvulla. Se koska kellon sai, vaihteli tietysti työntekijän aseman mukaan yrityksessä ja yritys kohtaisesti, mutta yhteiskunnan vaurastuessa kelloa ei työmiehenkään enää aina tarvinnut odottaa eläkkeelle lähtöä ja  läksijäislahjakelloa. 60-luvun lopulla kellon saattoi saada jo 20 tai 30 vuoden palveluksesta. Erityisesti kelloja jaettiin vientialoilla, kuten paperi- ja metalliteollisuus. Koska yrityksillä oli tapana antaa työntekijöilleen kultakello palvelusvuosien mukaan, niiden menekki oli vakaata ja tasaista myös liikkeille, jotka pääsivät tekemään kauppaa niistä sekä tietysti maahantuojille. Kultakellot olivat siten erittäin tärkeä osa kelloliikkeiden myyntiä, koska kultakellon myynti oli yksittäisenä myyntinä merkittävä tapahtuma ja toivat isompia myyntejä tasaisesti ympäri vuoden. Kultakellot olivat tavallaan oman aikansa luksuskelloja, koska niiden hinnat poikkesivat selvästi myytyjen kellojen keskihinnasta ylöspäin.

Myös kellotehtaille palvelusvuosikellot tiesivät tasaista ja hyvää menekkiä. Mutta ne kuitenkin tarkoittivat myös sitä, että niitä valmistivat tietysti kaikki isommat tehtaat ja sektori oli verisesti kilpailtu. Isot tehtaat kuten Omega tai Zenith leikkasivat hintojaan näissä kultakelloissa (koneisto+ kullan hinta suhteessa vastaava teräskellona), jotta kellot olisivat kilpailukykyisiä, sillä mikäpä parempi mainos, kuin juhlansankarille annetaan juuri Omega tai Zenith. Mikään tehdas ei voinut valmistaa kelloa, jonka kuori on monta grammaa painavampi kuin kilpailijalla, päin vastoin oli etua jos kykeni valmistamaan kevyemmät kuoret. Kilpailu hioi kuorista grammoja pois, ajan myötä. 60-luvun alun vedettävän kultakellon kuoret saattoivat painaa 18g, kun taas 70-luvun alun kellon 10g. Yleensä palvelusvuosien kunniaksi annettava kultakello oli vedettävä kello, ilman päivyriä. Koneisto oli siis tehtaan peruskoneisto ilman ekstroja. Kuorten painoksi vedettävässä kultakellossa vakiintui 12 - 15 grammaa. Kultakelloja tehtiin vähemmän automaattikoneistolla, koska a) koneisto oli kalliimpi ja b) kuoret olivat kookkaammat, automaatin kuoriin tarvittiin vähintään pari grammaa lisää kultaa. Samasta syystä kultakellot tehtiin yleensä ilman tiivisteitä, koska tiivisteuran ja painokuorta paksumman kierretakapohjan tekeminen vaati ainakin 2-5 grammaa lisää kultaa. Mutta usein tehtailla toki oli tarjota sekä myyvämpi vedettävä kultakello, sekä automaattikello, sillä yritysten keski ja ylemmälle johdolle usein haluttiin antaa vähän arvokkaampi lahja. Kullan paino tietysti saneli myös kellon halkaisijan ja tyylin. Kultakellot olivat yleensä standardimitassa 34mm tai hieman sen alle 33mm. Kellojen korvakkeet ranneketta varten olivat sirot. Kullan säästäminen johti minimalismiin, kellon kuoresta oli karsittu pois kaikki, mikä ei ollut ehdottomasti tarpeen ja se johti kellojen samankaltaisuuteen. Jos oli välttämätöntä tehdä hieman kookkaampi kello, 35mm kuoreen tehtiin usein tukeva koneistonkehysrengas, joka oli ei-jalometallia, sen tarkoitus oli toimia tukirankana ja pitää ryhdissä erittäinkin ohuet kuoret ryhdissä.

Kultakellojen taulujen ulkoasu kuin imitoi toinen toistaan valmistajasta riippumatta. 60-luvulla suosituin malli oli hopeanvaalea taulu viivaindexein. Viiva indexit koettiin kelloissa arvokkaimmiksi ja ne olivat ylivoimaisesti suosituimmat indexit taulussa, sillä hyvin pelkistetyt kuoret vaativat myös pelkistetyn ilmeen taululta. Quartz-aikana kullanvärinen ns shamppanjataulu oli suosituin. 70-luvulla kellojen tauluihin oli tullut lisää väriä ja kultaa imitoiva taulukin koettiin juhlavaksi, toinen suosittu oli valkoinen taulu, 60-luvun hopeanvaalea taulu oli pudonnut marginaaliin. Kellotehtaissa kai ajateltiin, että kun kellot ovat hyvin identtisiä kilpailijain kanssa merkin imago ratkaise ostotapahtumassa oston merkin hyväksi, ainakin isoilla kuten Omega ja Zenith taktiikka tuntui purevan. Zenith ei sainannut kultakellojaan mihinkään ala-brändiin, Omega alkoi 60-luvun lopulla käyttää Geneve nimeä kultakelloissa, Omega valmisti kultakelloja myös brändeillä Constellation ja Seamaster, mutta ne tuotteet eivät olleet mukana kultakellojen hintakilpailussa, vaan olivat ihan omassa korkeammassa hintaluokassaan. Tissot käytti toisinaan kultakelloissaan brändiä Seastar ja Certina käytti samoin brändiä Blue Ribbon.

Kultakello jpg Kultakello jpg Kaksi klassista Zenith kultakelloa 60-luvulta. Pikku sekunti, joka oli muutoin epämuodikas, piti suosionsa kultakelloissa koska se vastasi kellolle asetettuja konservatiivisuusvaateita. Kalenteri kultakellossa oli harvinainen, koska kelloa pidettiin yleensä vain juhlissa ja kelloissa ei ollut pikasiirtoa. Nämä molemmat kellot ovat 33mm kuorella.

Kultakello jpg Kultakello paperitehtaan omalla nimellä, 60-luvun lopulta. Kellossa ETA 2452 automaattikoneisto.

60-70-luvuilla esiintyvyydestä päätellen Zenith ja Omega olivat eniten myydyt kultakellot Suomessa.

Quartz-kultakellot

 Tissot toi jo 60-luvun lopulla markkinoille kultakellon koneistolla 781-1, jossa oli yksiosainen kuori. Kehitysversiosta oli tuleva 80-luvun puolivälissä hittituote, jota liki kaikki valmistajat käyttivät, monoq-kultakello. Siinä ei ollut lainkaan takapohjaa, koneisto tuli ulos lasin kautta. Alkuperäinen Tissot oli patenttinupilla oleva pölytiivismalli, mutta 80-luvun malliin ETA555.111 koneistolla (myöhemmin 955.112 ja 255.112) tehtiin nuppiputki ja kello oli roiskevasitiivis. Kuoren paino saatiin, tällä kuoriratkaisulla puristettua miestenkellossa 9 grammaan. 80-luvun quartz-kultakelloa tehtiin ensin plexilasilla ja 1987 alkaen safiirilasilla. Tätä patenttia käyttivät Suomen markkinoilla olleistaainakin Omega, Tissot, Certina, Eterna, Longines, Zenith, Candino. Näiden kellojen hinnat plexilasilla olivat 14 karaatissa, merkistä riippumatta, noin 4000 markan (n. 670€) hintaluokassa, 80-luvun loppu puolella. Erot merkkien välillä olivat luokkaa 200mk (35€). Tänä päivänä Tissotilla on malli yhä tuotannossa Tissot Gold Run 14k, safiirilasilla maksaa n. 1150€. Monet valmistajat kuten pitivät valikoimissa myös perinteisen takakannellisen kultakellon, jota valmistettiin yksiosakuorisen rinnalla.

Quartz-aikana japanilaiset tehtaat Seiko ja Citizen tekivät toki myös omat kultakellot, mutta ne eivät ne eivät olleet omimmalla alueella tässä hintaryhmässä eivätkä siten olleet mukana kultakellokisassa kovin aktiivisesti eurooppalaisilla markkinoilla, koska jalometallin tuonti Euroopan ulkopuolelta oli tullien takia kallista. 90-luvulla mukaan kultakello kisaan mukaan tuli kuitenkin uusia yrittäjiä, halpakello valmistajien suunnalta. Paineet saada puristettu kultakellon hinta yhä alemmas ja halpakellojen valmistus Kiinassa kohtasivat. Kultakelloja alettiin tehdä Kiinassa eri merkeillä, usein tilaajan merkillä, koneistoina käytettiin mitä milloinkin sattui olemaan tarjolla. Yksi tälläinen merkki on Geneve, koska nimi on kaupungin nimi, se ei ole virallinen brändi, mutta sillä voi toki valmistaa kelloja, joilla on kuuluisan kaupungin nimi, vaikka kello ei ole Sveitsissä käynytkään. 90-luvulla Geneve kelloja valmistutti Kiinassa saksalainen tukkuliike, joka myi niitä Suomeen. Samoja kelloja myytiin myös suomalaisten ketjujen omilla nimillä/brändeillä. Kultakelloista tuli roskaa, jonka laatu tai sen puute ei jäänyt myöskään kuluttajilta huomaamatta. Kultakellojen laatu laski kohisten, samoin niiden arvostus. Pian liikkeet alkoivat luopua kultakellon antamisesta työntekijöille, parempi antaa teräksinen tai dubleekello, joka on laadukas kuin kultakello, joka on roskaa. Pian yritykset alkoivat miettiä miksi antaa kelloa ylipäätään, työntekijä ottaa vastaa mielummin rahaa tai muita valinnaisia etuja. Kelloille kuitenkin syntyi uusi käyttö, liikelahjat, mutta se on toinen tarina. Onneksi tasavuosia vielä juhlitaan kultakelloilla, joten kultakello ei ole vielä täysin kuollut.

kultakello jpg Tissot quartz-kultakello plexilasilla.

Kultakello jpg Tissot quartz-kultakello safiirilasilla.

Kultakello jpg Omega naisten kultakello.

Vaikka kultakelloja on valmistettu naisille kautta aikain, eivät ne olleet näitä samallaisia massa valmistettuja ja kevyillä kuorilla olevia kuten miesten kellot, vaan enemmänkin luksusesineitä. Naiset harvemmin tekivät 60-luvullla pitkää uraa työelämässä. 50-60-luvuilla naisten kultakellot olivat useimmiten kelloja joista maailmalla käytetään termiä coctail watch. Pienikokoisia kelloja, joissa kultaa on käytetty reilusti. Toki naisten kellon tekee helposti reilulla kultamäärällä ja se on kuoriltaan silti kevyempi kuin miestenkello. Vasta aivan 70-luvulla syntyi tarvetta valmistaa samoja kelloja naisten versioina kuin miestenkelloina, kun naisetkin alkoivat ansioitua pitkällä työuralla. 80-luvulla quartz-aikana naisten kelloja myytin jo liki yhtä paljon kuin miesten kellojakin. Kaikilla kultakellovalmistajilla olikin myös naistenkello versio kultakellostaan. 80-luvulta alkaen miesten kultakellon halkaisija on ollut 33 - 34mm ja naisten kello on 23mm.

Quartz-aikana Tissot ja Eterna ovat olleet eniten myytyjä kultakelloja Suomessa.


Kaiverrus

Kultakelloista on myös peräisin tapa kaiverruttaa kello. Kun kello annettiin lahjana palvelusvuosista, siihen oli tapana kaivertaa firman nimi. Ihmisten mieliin on juurtunut tapahtuman juhlallisuus, siitä että juhlansankari on saanut kellon, jossa on kaiverrus. Muistan, että olen aikoinani toimiessa kelloliikkeessä, myynyt halvimman kategorian kellon joka on mennyt lahjaksi ja lahjan ostaja on halunnut kelloon ehdottomasti kaiverruksen, vaikka pohjassa ei ole edes kunnolla ollut tilaa sille. Tämä kaiverruttamisinto pohjaa siis juuri kultakelloihin, tavoitellaan sitä samaa juhlavuutta, vaikka lahja ei aivan vastaa laadullaan tai hinnallaan huutoon. Suomalaisten kaiverruttamisinto sai 70-80-luvuilla jopa nykyaikaisesti huolestuttavat mitat kelloihin kaiverrettiin omistajan nimi ja sotu. Muistelisin, että jopa poliisi suositteli vielä 80-luvun lopulla ihmisiä suojaamaan arvotavarat sotulla, jotta omistaja löytyisi tavaroille rikoksen yhteydessä! Mikä onkaan kätevämpää identiteettivarkauksia tekevälle kuin, että tiedot ovat tarjottimella annettuina. Jos myy vanhan kellon eteenpäin, kannattaa katsoa että siinä ei ole omaa sotua, jo kuolleen omaisen sotulla ei ole merkitystä. Kelloon ei pidä missään tapauksessa kaiverruttaa sotua.

Taulun printtaus

Kultakellojen tauluissa tapaa jonkin verran niihin painatettuja firmojen nimiä. Tapa on yleisempi 80-luvun quartz-kauden kelloissa kuin mekaanisissa kelloissa, sillä ihan printtaus ei ollut järkevää ihan yhteen tai kahteen kelloon, vaan vaati isomman erän. Tässä artikkelissa esiintyvä Tervakoski kello on puuteollisuuden itselleen tilaama private label -kello ja kyseessä on varmasti ollut useamman sadan kellon erä. Tunnetuimpia kultakelloja logolla on Shell-kello, taulussa Shell-logo ja 1971. Se on Revuen Suomen Shellille valmistama automaattikello 14k kuorilla. Alkuun painatus tilattiin itse kellotehtaalta, quartz-aikana taulun painatus optio tuli käytössyritysmyyntiin panostavilla maahantuojilla, ainakin Kultakeskuksen merkeille Eterna ja Candino, sekä Taavitsainen Oyn kelloihin oli mahdollista saada tilattua logo. 90-luvulla kellohin painatettiin yrityksien logoja Suomessa, erilaisissa liikelahja taloissa tai seripainoissa, joko maahantuojan tai liikkeen toimesta. Tällöin kelloista purettiin taulu pois ja ne painatettiin printti esim yrityksen logo, jonka jälkeen kellot taas kasattiin. Usein näissä työn jälki saattoi olla enemmän tai vähemmän tökerö. Taulun printtauksen myötä lahjaksi annettava kultakello muuntui nopeasti miksi tahansa kelloksi ja yleensä olikin joku muu halvempi kello.